Vihdoin se on alkanut, nimittäin uusi golfkausi. Ja vihdoin tapahtui myös kauan kaivattu saavutus peliurallani, tasoitukseni lähti putoamaan. Olen varmaan tehnyt tässä jonkinlaisen ennätyksen, sillä 54:sta eroonpääsemisen meni green cardista yli 1,5 vuotta (toki kaksi talvea välissä) ja lähemmäs 50 (puolikasta) kierrosta.
Viime kaudella en juuri jaksanut kirjata ajatuksiani, koska ison osan kesästä päässäni pyöri lähinnä ajatukset: miksi minä en onnistu? Olenko tosiaan näin huono tässä lajissa?
Kun hankin green cardin loppukesästä 2015, olin vahvasti sinä mieltä, että yksi harrastajagolfareiden ongelma on harjoittelemattomuus. En nyt väitä olleeni itsekään siinä mikään huippuahkera, mutta ilmoittauduin kuitenkin talven yli vievälle "kuivaharjoittelukurssille", jotta en kadottaisi niitä vähäisiä ensimmäisen syksyn aikana saatuja taitoja pitkän talvitauon takia.
Sisäharjoituksissa pärjäsin sen verran hyvin, että lähdin kevään tullen kentälle suurin odotuksin. Koko viime kesä oli kuitenkin melkoista pään seinään hakkaamista. Heinäkun lopupuolella tulin sitten siihen tulokseen, että joko palaan golfaavasta vaimosta golfarin vaimoksi tai sitten jotakin tekemisessäni täytyy muuttaa. Koska en ollut valmis laittamaan kaikkea muuta likoon ja ryhtyä harjoittelemaan kolmen päivän sijasta kuutena päivänä viikossa, aloitin pron vaihdoksesta.
En väitä aloittaneeni huono pron kanssa. Hänellä on kovat näytöt takanaan puoltamassa ammattitaitoaan. Minulle vaihto kuitenkin teki hyvää kahdesta syystä. Ensinnäkin sain kannustavaa palautetta ja toiseksi selkeitä harjoitteita myös omatoimiseen treenaamiseen. Tulokset paranivat, mutta eivät tarpeeksi, jos mittarina on tasotuksen pudotttaminen.
Kausi loppui viime syksynä kuin seinään. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna olimme mieheni kanssa pelaamassa vielä täyden kierroksen, seuraavalla viikolla satoi lumi maahan emmekä palanneet kentälle enää edes rangelle lyömään.
Kaikenlaisia suunnitelmia talvitreeneistä oli: hallissa piti käydä joka lauantai lyömässä, ainakin sitten tammikuun alusta. Toisin kävi. Pari-kolme kertaa kävin kellarissa tekemässä kuivaharjoituksia mailan kanssa. Kaivoin uuden pron kotiläksyt esiin ja tein neuvojen mukaisesti kymmenen lyöntiharjoitusta jokaiselle yksityiskohdalle.
Sitten olikin kevät ja edessä paluu kentälle. Varasin jo ensimmäisen tunninkin prolta, mutta jouduin perumaan sen pienen loukkaantumisen takia. Hyvä niin. Siinä välissä minua mailasetin uusimiseen painostanut mieheni löysi edullisen käytetyn paketin, jolla sain kuitenkin vaihdettua ikiaikaiset mailani vähän anteeksiantavampaan uudempaan malliin. Ensimmäisen kerran mailat olivat minulla kädessä siirtyneellä valmennustunnilla.
Yksi peruskierros ja pari harjoitteluiltaa. Sitten viime lauantaina pelikierrokselle. Ja niin siinä vain kävi, että ihme tapahtui ja pääsin eroon 54.n kirouksesta. En kovin kauas, mutta sainpahan uskoa siihen, että minunkin on mahdollista oppia jotakin tästä pelistä.
Uskon vahvast isiihen, että on hyvä valita jokin tie oppimiselleen eikä poukkoilla koko ajan polulta toiselle. Olen myös sitä mieltä, että hyvä lyönti tuottaa hyvän lopputuloksen mailasta riippumatta. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että jos yksi polku kerta kaikkiaan menee niin umpeen, ettei sitä pääse eteenpäin, kannattaa kääntyä eikä jäädä puskemaan jääräpäisesti risukon läpi. Ja pakko kai se on myöntää sekin, että on niillä välineilläkin jokin merkitys. Olkoonkin, että helpommilla mailoilla voi vähän huijata itseään oman lyöntinsä laadun suhteen, mutta on se vaan pirun paljon palkitsevampaa, jos joskus saa jotakin tulostakin aikaan. Ja onnistumisen tunnehan tiettävästi kannustaa niin harjoittelemaan enemmän kuin myös sisäistämään asioita paremmin, kun motivaatio on taas kohdillaan!
