Peliä, treeniä, treeniä vai peliä?

Ilo oli ennenaikaista. Viikon verran paistattelin siinä uskossa, että vihdoin opin, miten palloa lyödään. Sitten lähdin intoa uhkuen kierrokselle tavoittelemaan sitä parempaa tulosta, ja homma tökki heti lämmitelylyönneistä alkaen.

Olin aloittaessani sitä mieltä, että harrastajagolfarit eivät ymmärrä harjoittelun merkitystä. Moni väitti, että pelaamaan oppii vain pelaamalla, kehotti lähtemään rohkeasti kentälle rangella läiskimisen ja puttailuharjoitusten sijasta. Minä uskoin tietäväni paremmin. Pitää treenata, treenata ja treenata, ja sitten välillä mennä kierrokselle testaamaan treenin tuloksia.

Jossain vaiheessa kesää annoin periksi. Treenaamisen onnistumiset eivät siirtyneet kentälle, jos siellä kentällä kävi vain kerran viikossa-parissa. Ei vaikka treenipäiviä olisi ollut useita viikossa. Lähdin siis kiertämään, vaikka pari väylää harjoitusmielessä, jos ei muuta ehdi.

Ensin ajattelin, että näin tämä lähteekin etenemään. Sitten lyönti katosi jotenkin kokonaan, se pienikin saavutettu edistyminen. Kentällä ei ehtinyt miettiä, mikä menee pieleen.

Palasin eilen rangelle. Pelaamisesta menee ilo, jos se ei suju. Miksi lähteä kiertämään? Puolentoista tunnin mietinnän, etsinnän ja ehkä sadan pallon jälkeen löysin taas lyöntiini rentoudun. Liekö sitten ollut ajatustyön tulosta vai väsyinkö kolmannen korin lopulla niin paljon, etten jaksanut enää yliyrittää, mutta lopulta se pallo taas lensi. Harjoittelu oli siis tarpeen. Tuottaako se tulosta pelikentällä, se jäänee nähtäväksi?

Kumpi ensin, muna vai kana, treenilyönnit vai pelikierrokset, se ei minulle vieläkään ratkennut!

Seurapeli

Yksi syy golfin aloittamiseen oli ajatus siitä, että löytäisimme mieheni kanssa yhteisen harrastuksen ja sen ympäriltä ehkä myös ystäväpariskuntia. Tutustuimme vasta aikuisiällä eikä meillä ole yhteisiä tuttavapariskuntia, joiden kanssa olisi nuoruusvuosina kimpassa reissattu ja juhlittu.

Toistaiseksi sellaiset kimppapelit ovat kyllä jääneet haaveiksi. Ensinnäkin minun tasoitukseni vaatisi hyvin pienellä tasoituksella pelaavat pelikaverit, että neljä ihmistä voisi mahtua samaan lähtöön. Toiseksi, menen ihan kipsiin ajatuksestakin, että rämpimistäni olisi todistamassa muitakin kuin rakas mieheni ärsyttävine kommentteineen.

Pari kertaa joku on joukkoon tuppautunut ja täytyy myöntää, että kyllä siitä on ihan hengissä selvinnyt. Hiljattain kävi kuitenkin niin, että menimme vieraskentälle pelaamaan ja sinne oli, minun tietämättäni, ilmoittautunut toinen pariskunta meidän kanssa samaan lähtöön. Mieheni kertoi siitä minulle vasta noin 10 minuuttia ennen starttia, hävytön.

Ei kai siinä sitten mikään auttanut. En olisi päässyt omin voimin edes pois paikalta (auton avaimet olivat miehellä). 

Arvatkaapa kuinka kävi? Se oli mukavin golfkierros ikinä! Pariskunta oli oikein leppoisa. He olivat kyllä pelanneet jo vuosikausia, mutta naisella oli viime vuosina ollut paljon taukoja ja koska minun väylälyöntini onnistuivat poikkeuksellisen hyvin aiempiin kierroksiini verrattuna, en jäänyt joukossa lainkaan jalkoihin. 

Onnistuneita löyntejä oli enemmän kuin epäonnistuneita, mutta ennen kaikkea opin tuona aurinkoisena sunnuntaipäivänä, mikä golfissa on parasta: se on sosiaalinen harrastus. Tästä pariskunnasta ei vielä tullut sen kummempaa kaveria, mutta en panisi yhtään pahakseni, jos törmäisimme heihin joskus uudelleen.

Se lentää sittenkin

En ole turhautumiseltani jaksanut ylläpitää tätä palstaa. Talven "kuivaharjoittelusta" huolimatta oikeastaan koko kesä on mennyt golfin osalta epätoivon rajamailla. Pallo ei vaan kerta kaikkiaan lennä!

"Se vain ottaa aikansa." "Kun naisella ei ole voimaa lyödä väkisin, hänen pitää oppia oikea tekniikka. Kyllä se kolmessa vuodessa alkaa nousta." "Sinun pitää vain harjoitella enemmän."

Olin jo pyörtää periaatteeni ja muutaman viikon ajan yritin käydä kentällä joka päivä, tai lähes joka päivä. Kolmantena päivänä peräkkäin vaikutti siltä, että määrä korvaa laadun ja kannattaa vain hakata palloa. Neljäntenä olin niin väsynyt, että mistään ei tullut enää mitään.

Sitä paitsi, elämä on muutakin kuin golfia!

Turhauttavinta oli se, ettei tuntunut olevan mitään selkeitä askelmia, joita voisi edes yrittää kiivetä kohti sitä huippua, jossa pallo oikeasti lentääkin johonkin. Lyöntejä vaan lyöntien perään. En tiedä muista, mutta ainakin minä turhauduin hakkaamaan palloa päättömästi ilman sen kummempaa ajatusta siinä uskossa, että joskus se vaan alkaa itsekseen lentämään.

Pedanttina ihmisenä yritin kehittää omia teorioita ja harjoitella niiden mukaan. Aina kun lyön huonon lyönnin, teen kaksi harjoituslyöntiä ennen seuraavaa palloa. Jos lyön maahan, kuvittelevan olevani se Facebookissa pyörineen videon kädetön mies, silloin lyönti osuu. Sitten oli golftunti ja kaikki teoriani todettiin vääriksi.

Turhautuneena yritin anella taas harjoituksia. Mitä minun pitäisi tehdä? Ei kuulemma muuta kuin lyödä ja lyödä.

Pelikerrat alkoivat tuntua ahdistavilta, harjoittelukin pakkopullalta. Mieheni yritti neuvoa minua kentällä, mikä oli pahinta kaikesta. Pienenkin onnistumisen mahdollisuus katosi, kun toinen höpötti siinä lyöntivaiheessa kymmenestä asiasta samaan aikaan ja aivan päinvastoin kuin pro oli neuvonut. Toisaalta, myönsin sen kyllä vain hiljaa itselleni, mikään muukaan reaktio huonoihin osumiini ei ollut mieheltäni oikea. Yhtä paljon kuin neuvot minua ärsytti, jos hän yritti hyväntuulisesti jutustella ja pitää teennäisen hilpeää tunnelmaa yllä, vaikka minä rämmin 10 metriä kerrallaan eteenpäin. Ja jos hän sitten oli hiljaa ja antoi minun pihistä tuskissani itsekseni, se se vasta pahinta olikin!

Jotain oli pakko tehdä, joten lopulta sitten tein: vaihdoin prota. Kahden yksityistunnin jälkeen näyttäisi siltä, että pallo voi sittenkin lentää. En nyt aio kuitenkaan tuomita yhtä enkä ylistää toista. Minä vain tarvitsin konkreettisia ohjeita ja selkeää systeemiä, jossa lyöntiä on lähdetty korjaamaan askel askeleelta ja juuri siitä tavoitteesta, että pääsen nyt ylipäätään kentällä eteenpäin. Nyt minulla on joka harjoittelukerralla pari asiaa, joita keskityn miettimään lyönneissäni ja niiden korjaantumisen tai ainakin parantumisen myötä lyönnitkin ovat jo parantuneet.

Väitän kuitenkin, että enemmän kuin teknisestä kehityksestä kyse on korvien välistä. Koska olen saanut konkreettiset harjoitteet, tekemiseen on tullut taas mielekkyyttä. Kun tiedän, mitä ainakin pitäisi tehdä, epäonnistumisiakin on helpompi käsitellä.

Tässä innostuksessa tosin unohdan varmaan kaiken eikä pallo lennä tänään mihinkään, mutta lähdenpähän pitkästä aikaa kentällä innostuneena :)