En ole turhautumiseltani jaksanut ylläpitää tätä palstaa. Talven "kuivaharjoittelusta" huolimatta oikeastaan koko kesä on mennyt golfin osalta epätoivon rajamailla. Pallo ei vaan kerta kaikkiaan lennä!
"Se vain ottaa aikansa." "Kun naisella ei ole voimaa lyödä väkisin, hänen pitää oppia oikea tekniikka. Kyllä se kolmessa vuodessa alkaa nousta." "Sinun pitää vain harjoitella enemmän."
Olin jo pyörtää periaatteeni ja muutaman viikon ajan yritin käydä kentällä joka päivä, tai lähes joka päivä. Kolmantena päivänä peräkkäin vaikutti siltä, että määrä korvaa laadun ja kannattaa vain hakata palloa. Neljäntenä olin niin väsynyt, että mistään ei tullut enää mitään.
Sitä paitsi, elämä on muutakin kuin golfia!
Turhauttavinta oli se, ettei tuntunut olevan mitään selkeitä askelmia, joita voisi edes yrittää kiivetä kohti sitä huippua, jossa pallo oikeasti lentääkin johonkin. Lyöntejä vaan lyöntien perään. En tiedä muista, mutta ainakin minä turhauduin hakkaamaan palloa päättömästi ilman sen kummempaa ajatusta siinä uskossa, että joskus se vaan alkaa itsekseen lentämään.
Pedanttina ihmisenä yritin kehittää omia teorioita ja harjoitella niiden mukaan. Aina kun lyön huonon lyönnin, teen kaksi harjoituslyöntiä ennen seuraavaa palloa. Jos lyön maahan, kuvittelevan olevani se Facebookissa pyörineen videon kädetön mies, silloin lyönti osuu. Sitten oli golftunti ja kaikki teoriani todettiin vääriksi.
Turhautuneena yritin anella taas harjoituksia. Mitä minun pitäisi tehdä? Ei kuulemma muuta kuin lyödä ja lyödä.
Pelikerrat alkoivat tuntua ahdistavilta, harjoittelukin pakkopullalta. Mieheni yritti neuvoa minua kentällä, mikä oli pahinta kaikesta. Pienenkin onnistumisen mahdollisuus katosi, kun toinen höpötti siinä lyöntivaiheessa kymmenestä asiasta samaan aikaan ja aivan päinvastoin kuin pro oli neuvonut. Toisaalta, myönsin sen kyllä vain hiljaa itselleni, mikään muukaan reaktio huonoihin osumiini ei ollut mieheltäni oikea. Yhtä paljon kuin neuvot minua ärsytti, jos hän yritti hyväntuulisesti jutustella ja pitää teennäisen hilpeää tunnelmaa yllä, vaikka minä rämmin 10 metriä kerrallaan eteenpäin. Ja jos hän sitten oli hiljaa ja antoi minun pihistä tuskissani itsekseni, se se vasta pahinta olikin!
Jotain oli pakko tehdä, joten lopulta sitten tein: vaihdoin prota. Kahden yksityistunnin jälkeen näyttäisi siltä, että pallo voi sittenkin lentää. En nyt aio kuitenkaan tuomita yhtä enkä ylistää toista. Minä vain tarvitsin konkreettisia ohjeita ja selkeää systeemiä, jossa lyöntiä on lähdetty korjaamaan askel askeleelta ja juuri siitä tavoitteesta, että pääsen nyt ylipäätään kentällä eteenpäin. Nyt minulla on joka harjoittelukerralla pari asiaa, joita keskityn miettimään lyönneissäni ja niiden korjaantumisen tai ainakin parantumisen myötä lyönnitkin ovat jo parantuneet.
Väitän kuitenkin, että enemmän kuin teknisestä kehityksestä kyse on korvien välistä. Koska olen saanut konkreettiset harjoitteet, tekemiseen on tullut taas mielekkyyttä. Kun tiedän, mitä ainakin pitäisi tehdä, epäonnistumisiakin on helpompi käsitellä.
Tässä innostuksessa tosin unohdan varmaan kaiken eikä pallo lennä tänään mihinkään, mutta lähdenpähän pitkästä aikaa kentällä innostuneena :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti