Ilo oli ennenaikaista. Viikon verran paistattelin siinä uskossa, että vihdoin opin, miten palloa lyödään. Sitten lähdin intoa uhkuen kierrokselle tavoittelemaan sitä parempaa tulosta, ja homma tökki heti lämmitelylyönneistä alkaen.
Olin aloittaessani sitä mieltä, että harrastajagolfarit eivät ymmärrä harjoittelun merkitystä. Moni väitti, että pelaamaan oppii vain pelaamalla, kehotti lähtemään rohkeasti kentälle rangella läiskimisen ja puttailuharjoitusten sijasta. Minä uskoin tietäväni paremmin. Pitää treenata, treenata ja treenata, ja sitten välillä mennä kierrokselle testaamaan treenin tuloksia.
Jossain vaiheessa kesää annoin periksi. Treenaamisen onnistumiset eivät siirtyneet kentälle, jos siellä kentällä kävi vain kerran viikossa-parissa. Ei vaikka treenipäiviä olisi ollut useita viikossa. Lähdin siis kiertämään, vaikka pari väylää harjoitusmielessä, jos ei muuta ehdi.
Ensin ajattelin, että näin tämä lähteekin etenemään. Sitten lyönti katosi jotenkin kokonaan, se pienikin saavutettu edistyminen. Kentällä ei ehtinyt miettiä, mikä menee pieleen.
Palasin eilen rangelle. Pelaamisesta menee ilo, jos se ei suju. Miksi lähteä kiertämään? Puolentoista tunnin mietinnän, etsinnän ja ehkä sadan pallon jälkeen löysin taas lyöntiini rentoudun. Liekö sitten ollut ajatustyön tulosta vai väsyinkö kolmannen korin lopulla niin paljon, etten jaksanut enää yliyrittää, mutta lopulta se pallo taas lensi. Harjoittelu oli siis tarpeen. Tuottaako se tulosta pelikentällä, se jäänee nähtäväksi?
Kumpi ensin, muna vai kana, treenilyönnit vai pelikierrokset, se ei minulle vieläkään ratkennut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti